Ote Naisjärjestöjen Keskusliiton toiminnanjohtaja Sonja Raunion puheesta Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaarissa 3.5.2024
Vaikka naiset eivät ole yhteiskunnassamme vähemmistöryhmä, olemme monessa kohtaa silti altavastaajan roolissa. Tasa-arvo ei ole toteutunut. Tämä aiheuttaa joskus myös haasteita naisten väliselle yhteistyölle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa naisia yritetään usein asettaa toisiaan vastaan. Meillä on jopa kielessä sanontoja, jotka olettavat naiset keskenään riitaisiksi, kuten ”nainen on naiselle susi” ja ”kissatappelu”. Naisjärjestöjen Keskusliitto todistaa jo olemassaolollaan tätä vastaan. Olemme perustamisestamme lähtien olleet naisjärjestöjen ja naisten yhteistyöjärjestö.
Aina yhteistyö ei kuitenkaan ole helppoa tai yksinkertaista ja paljolti se johtuu yhteiskunnallisista valtarakenteista, joihin myös mainitsemani yhteiskunnallinen keskustelu liittyy. Miehet käyttävät edelleen eniten valtaa yhteiskunnassa ja myös naisten keskinäinen riitely estää naisia horjuttamasta tätä järjestystä. Tästä syystä miesten on kannattavaa ylläpitää tätä asetelmaa. Ja samasta syystä naisten kannattaisi sitä aktiivisesti vastustaa. Ja kaikkien olisi toimittava tasa-arvon puolesta.
Naiset ovatkin monesti astuneet siihen ansaan, jossa he ovat asettuneet ajamaan vain joidenkin naisten asiaa. Esimerkiksi Naisjärjestöjen Keskusliiton ensimmäinen puheenjohtaja Alexandra Gripenberg ajatteli, että tasa-arvon pitäisi koskea vain ylempiä yhteiskuntaluokkia. Viime vuosina nais- ja tasa-arvotoimijat ovat kipuilleet sen kanssa, keitä voidaan pitää naisina tai ketkä voivat tulla mukaan tasa-arvoa edistävään työhön. Tällainen raja-aitojen asettaminen pelaa vain valtaapitävien pussiin. Siksi meidän on työskenneltävä sen eteen, että kaikki ovat mukana tasa-arvon edistämisessä.
Jotta voimme aidosti edistää kaikkien naisten asiaa, on ensiarvoisen tärkeää, että omasta kivustamme huolimatta käännymme näkemään ja kuulemaan toisen kivun.
Helppoa se ei toki ole. Ahtaalla olevan on vaikeampi asettua tukemaan toisia, kun voimavarat kuluvat omasta selviytymisestä huolehtimiseen. Nainen ei myöskään ole vain yksi, vaan naisten väliset erot ovat merkittäviä ja tämä haastaa sitä, mitkä mahdollisuudet meillä on ymmärtää toisten naisten kokemuksia ja tarpeita. Lisäksi kaikki vähemmistö- tai alisteiset positiot tuottavat jonkinasteista kipua, joka tuottaa helposti ajatuksen, että juuri minun kipuni pitää huomioida, juuri minun kipuani pitää ensisijaisesti lievittää. Joskus kipu on hyvin konkreettista ja kaiken kattavaa: väkivallan ja syrjinnän kokemista, voimakasta vaille jäämisen kokemusta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta. Toisinaan kipu on abstraktia ja pientä, selittämätön ahdistus, epämääräinen kokemus ulkopuolisuudesta. Jotta voimme aidosti edistää kaikkien naisten asiaa, on ensiarvoisen tärkeää, että omasta kivustamme huolimatta käännymme näkemään ja kuulemaan toisen kivun. Tärkeimmät käytössämme olevat työvälineet ovat mielestäni kuunteleminen ja ajatteleminen, erityisesti oman toiminnan ja omien etuoikeuksien reflektointi. Toiselle hyvän toivomista voi myös opetella. Siihen auttaa esimerkiksi tietoinen päätös siitä, että olettaa toisista hyvää, toivoo että toinen onnistuu.