Tasa-arvo on merkinnyt ihmisille eri asioita eri aikakausina. Neoliittista vallankumousta eli maanviljelyn keksimistä on pidetty rajapintana suhteellisen tasa-arvoisten metsästäjä-keräilijä-yhteisöiden ja työnjaon kehittymisen välillä. Yhtäkkiä piti keksiä säännöt varallisuuden periytymiselle ja kehittää syy sille, miksi joku saa omistaa ja määrätä toista enemmän. Valta alkoi jakautua.
Pitkän aikaa länsimaalaisessa historiassa tasa-arvolla on tarkoitettu miesten keskinäisiä yhtäläisiä oikeuksia. Ranskalaistenkin 1700-luvun lopun vallankumousaikana käyttämä fraasi liberté, égalité, fraternité – ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” – kattoivat vain osan väestöstä. Muun muassa naiset ja säätyläistön ulkopuoliset ihmiset haluttiin jättää ulos keskusteluista.
Naisten rooli historiassa on ollut seinäruusun elämää. He ovat usein olleet päätösvallan saralla objekteja, joiden elämän suunnan määrittivät lähes kokonaan miehet. Kun 1800-luvun aikakautena Euroopassa naisen muotti oli todella ahdas ja naiset alkoivat sekä kokea ahdistusta siitä että ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, heille pyrittiin löytämään geneettinen taipumus ”ylireagointiin”, jota kutsutaan hysteriaksi.
Usein tasa-arvokeskusteluja seuraa virheellinen käsitys siitä, että historian aikana olisimme jo saavuttaneet tasa-arvon täällä Euroopassa. Silti jos yhtään tarkemmin miettii, aikaisemmat huonommassa asemassa olleet ryhmät – naiset, siirtomaavaltojen kansat, orjien jälkeläiset – joutuvat yhä taistelemaan oikeuksistaan. Ja vasta 1900-luvulla on herätty miettimään myös muiden vähemmistöjen, kuten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tasa-arvo-ongelmien ei siis missään nimessä voi sanoa olevan osa mennyttä historiaa.
Binäärisesti jaoteltuna sukupuolien välinen tasa-arvokeskustelu tuntuu kuitenkin jumiutuvan pelkästään naisiin. Keskustelun henki tuntuu olevan: naisilta naisille. Miehillä ei näytä enää olevan sellaista 1700–1800-lukujen vallankumousasennetta, vaikka monessa suhteessa hekin ovat yhtä lailla vaa’an huonommalla puolella naisiin nähden.
Eivätkö miehet yhtä lailla koe ulkonäköpaineita ja kärsi syömishäiriöistä, vaikka ne usein rinnastetaan enemmän naisiin? Eivätkö miesten syrjäytymisestä ja mielenterveydenhäiriöistä kertovat luvut ole korkeat, vaikkei kaikkia tapauksia edes kuulla? Eikö mies voi yhtä lailla pelätä pimeällä kadulla kulkemista väkivallan uhan takia?
Suomessa miesten alkoholisoitumista saatetaan pitää vain kulttuurisena ominaisuutena, ei asiana, joka pitäisi muuttaa. Miesten tekemät väkivaltarikokset taas nähdään testosteronista – ei pahasta olosta tai ahtaasta roolista – johtuvaksi. Tämä lyö miehille saman leiman kuin hysteria naisille siitä, että kyseessä olisi biologinen ominaisuus, jolle ei voi tehdä mitään.
Onnistumme paremmin auttamaan muita, jos olemme jo itse kehittäneet toimivia ratkaisumalleja omiin tilanteisiimme
Tunteista puhuminen ja tasa-arvokeskusteluun osallistuminen on tehty miehille vaikeaksi, koska keskusteluissa heidät usein rinnastetaan tasa-arvon ideaaliin lopputulemaan. Asia tuntuu olevan yhteiskunnassa yhtä pinttynyt ongelma kuin Text me when you get home-ilmiö.
Miksi siis arkisissa keskusteluissa kuuluu yhä useammin ja useammin, miten Suomessa on jo täysi tasa-arvo? Kaikki seikat huomioon ottaen monen tasa-arvokäsitys on jäänyt sille 1900-luvun alun tasolle, jolloin äänioikeus ja ehdolle asettuminen olivat iso askel tasa-arvon saavuttamiselle. Vasta myöhemmin alettiin keskittymään yksityiskohtiin, kuten väkivaltaan, palkkaukseen tai häirintään.
Moni tuntuu ajattelevan niinkin, että meidän on turha valittaa omista tasa-arvopuutteistamme, sillä monissa muissa maissa asiat ovat paljon huonommin. Kyseinen ajatusmalli on hyvin passiivinen lähestymistapa, eikä kannusta mihinkään toimintaan. Aivan kuten lentokoneissa ohjeistetaan, oma maski on saatava ensin kasvoille ennen kuin voi auttaa toista. Onnistumme paremmin auttamaan muita, jos olemme jo itse kehittäneet toimivia ratkaisumalleja omiin tilanteisiimme.
Tasa-arvokaan ei välttämättä kulje eteenpäin, ellemme jaksa tehdä töitä sen eteen. Jos mietitään, että demokratian siemenen katsotaan syntyneen antiikin Kreikassa, ehti vierähtää pari vuosituhatta eri sääty-yhteiskuntia, joissa oikeuksia poljettiin vielä hanakammin. Nytkin jotkut Euroopan maat, esimerkiksi Puola, ovat ottaneet askelen taaksepäin muun muassa naisten oikeuksissa,mikä näkyy muun muassa aborttilain tiukentamisena. USA:ssa pelätään myös samanlaista vanhoillista tiukennusta lakiin konservatiivituomareiden määrän takia.
On siis yhä tärkeämpää tunnistaa tasa-arvon nykyinen tila ja se suunta, johon haluamme sitä sekä lokaalisti että globaalisti viedä.
Kannamme esivanhempiemme tekojen ja tekemättä jättämien asioiden painon, vaikkemme ole niistä henkilökohtaisesti vastuussa. Naiset todistelevat päivästä toiseen olevansa riittäviä ”miesten tehtäviin”, vaikka meillä on valtavasti esimerkkejä menestyneistä naisista erilaisissa rooleissa. Silti naishallituksen epäonnistuessa huomio kiinnittyy sukupuoleen. Kaikki sen takia, etteivät esiäitimme osanneet aloittaa taistelua meidän kannaltamme tarpeeksi ajoissa, jotta naisten ei enää nykypäivänä tarvitsisi koko ajan pyrkiä täydellisyyteen. Länsimaiset miehet sitä vastoin joutuvat jatkuvasti pyytelemään anteeksi sitä, että heidän esi-isänsä kirjoittivat ”voittajien historian”. Vaikka hekin ovat syntyneet valmiiseen yhteiskuntaa, heidät nähdään enemmän vastuussa esi-isistään kuin nykypäivänä tehtävistä muutoksista.
Tasa-arvon syvin olemus tuntuu nykyisissä keskusteluissa jääneen väittelyn ja syyllistämisen taakse varjoon. Niissä nousee esiin, miten jotkut eivät ”halua leimata” itseään feministeiksi äärikiihkoilijoiden takia, tai miten feministi ei voi olla kotiäiti tai edes feminiininen nainen. Jotta olisimme tasa-arvoisia, eri sukupuolten edustajien ei tarvitse vaihtaa rooleja keskenään, vaan tärkeintä on se, että jokainen saa valita roolinsa tai roolittomuutensa itse.
Jotta olisimme tasa-arvoisia, eri sukupuolten edustajien ei tarvitse vaihtaa rooleja keskenään, vaan tärkeintä on se, että jokainen saa valita roolinsa tai roolittomuutensa itse.
Arvot ja valinnat menevät myös sekaisin. Ihminen voi tehdä konservatiiviselta tuntuvia valintoja ja kannattaa silti kaikkien oikeuksia valita oma tulevaisuutensa ja toteuttaa itseään.
Tasa-arvokeskusteluissa tunnutaan pelkäävän puhua ihmisten eroista, mutta juuri sehän on tasa-arvon ydinasiaa. Tasa-arvollahan nykypäivänä nimenomaan pyritään siihen, että kaikkien tulisi saada olla erilaisia. Puhumme ”mahdollisuuksien maasta” ja ”tasa-arvon idyllimaasta”, mutta tällä hetkellä mahdollisuutemme elämässä määräytyvät yhä vain geeniemme, erityisesti toisen X-kromosomin, perusteella.
Miksi me siis olemme edelleen taistelukentillä eri joukoissa? Tasa-arvolla pyritään yhteistyöhön, mutta kaikki tasa-arvotyö ei silti toimi yhteistyöllä. Monet tasa-arvojärjestöt eivät ota toista binäärisen mallin sukupuolta lainkaan jäsenekseen tai ajatusmallina on, että vain ”sorretun” osapuolen edustajat saavat puhua puolestaan. Tämä luo asetelman siitä, ettei valtaväestö voisi ajaa vähemmistöjen tai huonommassa asemassa olevien etuja.
Kaikki tasa-arvoa puoltava keskustelu edistää tavoitettamme. Meidän tavoitettamme, joka silti kattaa vain osan meistä, koska kaikkia ei joko kutsuta tai kaikki eivät halua osallistua mukaan. Olisi ollut hauska syntyä sellaiseen maailmaan, jossa tasa-arvo olisi itsestäänselvyys, mutta näin ei käynyt – tasa-arvo vaatii meidän kaikkien panosta.
Iida Ikkelä
Kirjoittaja on nuori tasa-arvovaikuttaja.
Plan Suomi ja Naisjärjestöjen Keskusliitto järjestävät Nuori tasa-arvovaikuttaja -koulutusohjelman toista kertaa syksyllä 2021. Koulutusohjelma tarjoaa nuorille ympäri Suomea mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskuntaan, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä suunnitella ja toteuttaa oma tasa-arvoteko.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.