Lapsuudessani olin monenlainen tyttö: sateenkaarityttö, poikatyttö, intiaanityttö. Haaveilin olevani poika, sillä pojilla tuntui olevan enemmän vapauksia ja oikeuksia. Tyttönä olin aina jotenkin vääränlainen – liian vähän tai liikaa. Tämä kokemus on tuttu monille: naiseus ja tyttöys on määritelty ulkoa käsin, ja harva sopii siihen muottiin.
Onko maailma muuttunut? Kielellisesti kyllä. Puhumme nykyään vanhemmista äitien ja isien sijaan, raskaus koskee ”henkilöitä”, ei naisia. Mutta mitä tapahtuu sanojen takana? Onko syrjintä todella vähentynyt, vai onko se vain verhoutunut uuteen kieleen? Kieli voi vapauttaa, mutta se voi myös peittää alleen vanhat valtarakenteet.
Seta ry on nostanut esiin sateenkaaripojat, Helsingin NNKY sateenkaaritytöt. Sateenkaarityttö on nuori, joka etsii identiteettiään tyttöyden kautta – aivan kuten minä aikoinaan. Tyttöys ei ole biologiasta kiinni. Nykyisin minulla ei ole munasarjoja, mutta en silti muutu mieheksi. Olen nainen, ja sisälläni asuu yhä pieni sateenkaarityttö, jolle yritän kuiskata: olet riittävä, juuri oikeanlainen.
Sateenkaarityttö on jokainen, joka itsensä sellaiseksi määrittelee. Hän voi kuulua tai olla kuulumatta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön, määritellä tai olla määrittelemättä itsensä transtytöksi, biseksuaaliksi, lesboksi. Nuori etsii vielä identiteettiään eikä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ole muuttumaton vaan muovautuu eri elämänvaiheissa.
Tarvitaanko enää tyttötyötä? Kyllä tarvitaan. Vaikka puhumme sukupuolen moninaisuudesta, tyttöihin kohdistuva syrjintä ja väkivalta eivät ole kadonneet. Päinvastoin – tasa-arvo on ottanut takapakkia. Suomessa joka kolmas nainen on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Sateenkaaritytöt kärsivät lisäksi syömishäiriöistä, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä enemmän kuin muut nuoret.
Väkivalta on vahvasti sukupuolittunutta. Sen suurin syy löytyy testosteronista ja siitä, miten sitä on kautta aikojen oikeutettu vallan välineeksi. Lähisuhdeväkivalta piiloutuu koteihin, koska kulttuurissamme on edelleen tabu: kodin asioista ei puhuta. Tämä hiljaisuus suojelee tekijöitä, ei uhreja.
Tarvitsemme turvakoteja, mutta tarvitsemme myös turvallisia yhteisöjä. Paikkoja, joissa tytöt ja sateenkaaritytöt voivat kasvaa ilman ulkopuolista arvostelua, käsitellä omaa tyttöyttään ja naiseuttaan omista lähtökohdistaan. Paikkoja, joissa ei tarvitse olla liian vähän eikä liikaa.
Rohkeus olla sateenkaarityttö ja -nainen tarvitsee esikuvia. Lapsuudessani tytöistä ei tullut presidenttejä, ei edes pappeja. Jokainen muutos, jonka olemme saaneet, on vaatinut rohkeutta, työtä ja järjestöjä, jotka eivät ole suostuneet hiljenemään. Samalla tavalla tarvitsemme nyt uusia sanoittajia ja esiin nostajia, jotta sateenkaaritytöt tulevat näkyviksi.
Viime vuosina Helsingin NNKY on kohdentanut tyttötyötään enenevässä määrin sateenkaareviin tyttöihin erityisesti Itä-Helsingin tyttötyössään.
Kaikkein tärkeintä on se, että jokainen tyttö, oli hän sateenkaarityttö, poikatyttö tai ihan vain tyttö, voisi kuulla jonkun sanovan: olet sopiva, riittävä ja hyvä juuri sellaisena kuin olet.
Leena Vilkka
Kirjoittaja on Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.