Iran on ratkaisevassa historiallisessa käännekohdassa. Sisäiset kriisit ja ulkoinen painostus ovat syventäneet kuilua kansan ja hallinnon välillä tavalla, jollaista ei ole nähty koko Islamilaisen tasavallan historian aikana. Köyhyys, taloudellinen korruptio, itsevaltaisuus, järjestelmällinen sorto ja teloitukset, naisiin kohdistuva väkivalta, kansallinen ja etninen syrjintä, sotapolitiikka sekä puhtaan veden ja ilman puute ovat uuvuttaneet ihmiset äärirajoilleen.
Tässä tilanteessa ihmiset ovat nousseet kaduille ratkaistakseen välinsä hallinnon kanssa. Vastaus ei ole ollut kuunteleminen tai myönnytykset, vaan raaempi väkivalta kuin koskaan aiemmin: luoteja mielenosoittajia vastaan. Täydellisten internetkatkosten vuoksi uhrien tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta Iranista kantautuu kertomuksia jopa tuhansista tapetuista lyhyessä ajassa. Riippumatta tarkasta luvusta yksi asia on kiistaton: valtio käyttää ennennäkemätöntä väkivaltaa omaa kansaansa vastaan.
Iranilaiset eivät ole yksi ääni. He muodostavat monimuotoisen ja moniarvoisen yhteiskunnan, jossa näkemykset tulevaisuudesta eroavat syvästi toisistaan. Kukaan yksittäinen ideologia, liike tai henkilö ei edusta kaikkia iranilaisia, ja sellainen väite on aina harhaanjohtava. Tästä huolimatta viimeisten kolmen vuoden aikana – Nainen, elämä, vapaus -liikkeen noususta tähän päivään – yksi yhteinen rajapyykki on tullut yhä selvemmäksi: Islamilaisen tasavallan torjuminen. Yhä useammat eivät enää usko järjestelmän olevan uudistettavissa.
Sen sijaan näkemykset siitä, mitä nykyjärjestelmän jälkeen tulisi, jakavat ihmisiä. Osa vaatii ulkoista väliintuloa ja paluuta Pahlavi-dynastian ympärille rakentuvaan vaihtoehtoon. Toiset vastustavat jyrkästi sekä ulkopuolista väliintuloa että autoritaarisia ratkaisuja vanhan vallan nimissä. Hallinnon armoton väkivalta on ajanut osan epätoivoisesti odottamaan ulkopuolista apua, samalla kun sodan uhka ja viime vuosien sotilaalliset iskut ovat ajaneet toisia puolustamaan hallitusta pelkästä selviytymisen pakosta. Tässä noidankehässä tavalliset ihmiset maksavat hinnan – ja vapaus loittonee.
Erityisesti naisille, köyhille ja muille sorretuille ryhmille ei ole mitään voitettavaa sodasta, pakotteista tai suurvaltojen valtapoliittisista kaupoista. Ne palvelevat valtaa, eivät ihmisiä.
Mitä iranilaiset toivovat länsimailta?
Iranilaisilta kuulee toistuvasti yhden viestin: älkää puhuko meidän ohitsemme. He eivät pyydä pelastajia, vaan sitä, että heidän äänensä otetaan vakavasti ja että heidän kamppailuaan ei alisteta geopoliittisille intresseille. Iranilaiset vastustavat pakotteita, jotka kurjistavat tavallisten ihmisten elämää, sekä sotilaallisia ratkaisuja, jotka tuhoavat yhteiskunnan ja vievät tilaa omalta, sisältä nousevalta muutokselta.
Miten länsimaat voivat auttaa?
Iranin kansan näkökulmasta länsimaiden rooli jakautuu kahteen tasoon: kansoihin ja hallituksiin. Tavallisilta ihmisiltä ympäri maailmaa pyydetään ennen kaikkea solidaarisuutta. Iranin kansan taistelua pyydetään pitämään myös omana taisteluna. Hallinnon rikoksia kansaa vastaan ei saa ohittaa – mutta myöskään Irania vastaan kohdistuvia sodanuhkia ei pidä hyväksyä.
Länsimaiden hallitusten rooli on historiallisesti ollut ongelmallinen. Kerta toisensa jälkeen, kun Iranin kansa on lähestynyt sortavan järjestelmän murtumista, ulkovallat ovat pyrkineet hillitsemään kansannousua omien etujensa nimissä. Siksi paras apu, jonka länsimaiden hallitukset – mukaan lukien Euroopan unioni – voivat nyt antaa, on pidättäytyminen omien valtapoliittisten intressiensä pakottamisesta Iranin kansan tulevaisuuden ylle.
Lopuksi: Iranin tulevaisuutta eivät ratkaise ulkopuoliset, vaan iranilaiset itse. Mutta se, annetaanko heidän äänensä kuulua vai tukahdutetaanko se vaikenemisella, sodalla ja kulissien takaisilla sopimuksilla, on myös muiden käsissä.
Bahar Mozaffari
Kirjoittaja on kansalaisaktivisti sekä entinen NJKL:n hallituksen jäsen.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.