Mikään järjestö ei saisi avustusta, jos se suunnittelisi hanketta kuten oikeusministeriön mietinnössä suunnitellaan naisiin kohdistuvan direktiivin toteutumista. Siitä puuttuvat selkeät toimenpiteet, vastuunjako, realistinen budjetti ja mitattavat tulokset. Jos pandemiaa torjuttaisiin kuten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, rokotteiden sijaan jaettaisiin selvityksiä ja hyvää mieltä käsidesijonoon.
Tavoite on selvä: väkivaltaa pitää ehkäistä, uhreja pitää suojella ja palvelut pitää turvata. Silti mietintö keskittyy muutamaan välttämättömään lakimuutokseen ja direktiivin muodollisen vähimmäistason täyttämiseen. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsitellään edelleen sukupuolineutraalisti, eikä juurisyihin paneuduta: Miksi Suomi on Euroopan väkivaltaisin maa naisille? Miksi Suomi johtaa Pohjoismaita naismurhien määrällä?
Synkät luvut eivät johdu yksittäisistä laeista, vaan siitä, että kokonaisuus on vuotava seula. Riskinarviointi ja suojelu on niin riittämätöntä, että joka toinen viikko nainen tapetaan avunpyynnöistä huolimatta.
Tuki uhrille on niin olematonta, että suurin osa ei koskaan ilmoita kokemastaan väkivallasta poliisille.
Tietämys naisiin kohdistuvan väkivallan luonteesta on niin heikkoa, että moni poliisi pitää lievää väkivaltaa parisuhderiitana rikoksen sijaan.
Tuomarit voivat tuomita pahoinpitelystä, mutta eivät vuosien henkisestä väkivallasta ja kontrolloinnista, sillä sitä ei ole edes olemassa rikoslaissa.
Joskus tuomioissa näkyy läheisen suhteen erityinen rangaistavuus, joskus ei. Ja ennen kuin sattumanvaraiseen tuomioon päästään, väkivaltaa ja traumaa kokenut uhri roikkuu vuosikausia pitkissä oikeudenkäynneissä.
Turvakodeista käännytetään naisia viikoittain eivätkä päihtyneet naiset ole niihin edes tervetulleita.
Jos väkivallan uhri tarvitsee avustajaa tai on riippuvainen väkivaltaisesta puolisostaan, avunsaanti tyssää usein palveluihin, joissa tätä ei ole otettu huomioon.
Minimi ei muuta rakenteita.
Sinänsä esitetyt muutokset ovat tärkeitä:
- Poliisi arvioi tarkemmin väkivallan uusiutumisen riskiä ja tarvetta suojella uhria esitutkinnan aikana. Tavoitteena on ehkäistä pahenevaa väkivaltaa ja suojella uhria paremmin.
- Jos uhri suostuu, viranomainen voi välittää hänen yhteystietonsa tukipalvelulle, jolloin palvelu ottaa yhteyttä uhriin. Näin tuki ei jäisi väkivallan kokijan jaksamisen varaan.
- Väkivallalle altistuneita lapsia kuulustellaan nykyistä turvallisemmin myös silloin, kun lapsi on todistaja eikä rikoksen varsinainen uhri.
- Seri-tukikeskuksista tehdään lakisääteinen osa julkista terveydenhuoltoa, jotta seksuaaliväkivallan uhreilla olisi asuinpaikasta riippumatta oikeus tarvitsemiinsa (ilmaisiin) palveluihin.
- Yhdenvertaisuusvaltuutettu seuraa jatkossa direktiivin toimeenpanoa Suomessa.
- Henkilötietojen levittäminen vahingoittamismielessä kriminalisoidaan. Tällä pyritään puuttumaan esimerkiksi siihen, että joku levittää uhrin yhteystietoja häirintää tai vainoa varten.
Ehdotuksissa jätetään käyttämättä rakenteita muuttavat keinot, joita järjestöt ovat esittäneet vuosia:
- Tehdään moniammatillinen riskinarviointi lakisääteiseksi, jotta poliisi ja soteammattilaiset arvioivat vaaran yhdessä eikä uhrin suojelu jää yksittäisen viranomaisen osaamisen varaan.
- Tehdään koulutuksesta laajaa ja pakollista, jotta poliisit, soteammattilaiset, tuomarit ja muut avainryhmät tunnistavat naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodot ja osaavat puuttua niihin.
- Säädetään ns. rakennelaki, joka jakaa vastuun väkivallan ehkäisystä ja uhrien auttamisesta valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden kesken. Näin uhri saisi apua riippumatta siitä, asuuko hän Utsjoella vai Hangossa.
- Kriminalisoidaan pakottava kontrolli eli henkinen väkivalta, jossa tekijä esimerkiksi jäljittää uhrin kännykkää, rajoittaa rahankäyttöä tai eristää läheisistä. Näin väkivaltaan voidaan puuttua ennen kuin se pahenee.
- Kriminalisoidaan digiväkivalta, jossa tekijä uhkaa levittää toisen intiimejä kuvia tai tekee seksuaalisia tekoälyväärennöksiä ilman uhrin suostumusta.
- Kovennetaan rangaistusta, jos väkivalta kohdistuu läheiseen tai haavoittuvassa asemassa olevaan ihmiseen tai tapahtuu lapsen läsnä ollessa. Näin Suomi täyttäisi Istanbulin sopimuksen velvoitteen ja vastaisi kansainväliseen kritiikkiin.
- Palkataan ihmisiä selvittämään, miksi naisen tappamista parisuhteessa ei ole voitu estää ja mitä pitää muuttaa, jotta seuraava naismurha voidaan ehkäistä.
- Turvataan väkivaltatyötä tekevien järjestöjen rahoitus. Ilman niitä ei ole palveluja, joihin ohjata väkivallan uhreja.
Väkivalta maksaa
Tämä tietysti maksaa, mutta puuttumatta jättäminen vasta kallista onkin: Euroopan tasa-arvoinstituutti EIGE arvioi, että naisiin kohdistuva väkivalta maksaa Suomessa noin 3,6 miljardia euroa vuodessa. Lasku syntyy väkivallan aiheuttamista vammoista ja traumoista, menetetyistä työpäivistä sekä terveydenhuollon, poliisin ja oikeuslaitoksen työstä. Suomessa taas on tutkittu, että pelkästään naisten kokeman fyysisen parisuhdeväkivallan lisäkustannus terveydenhuollolle on 150 miljoonaa euroa vuodessa. Sen päälle tulevat esimerkiksi turvakodit, lastensuojelu ja väkivallan vuoksi menetetyt tulot ja verot.
Silti mietinnössä ei arvioida nykytilan kustannuksia. Viranomaisille ja hyvinvointialueille annetaan uusia velvollisuuksia, joita he eivät voi hoitaa ilman lisärahaa. Järjestöt tunnistetaan tärkeinä palveluntarjoajina, mutta niiden vähenevästä rahoituksesta ja palveluiden alasajosta ei olla huolissaan.
Direktiivi olisi voinut olla historiallinen mahdollisuus korjata vuotava seula ja asettaa tavoitteeksi nolla naismurhaa vuodessa. Nyt hartaasti odotettu mietintö jatkaa samaa tuttua linjaa: naisiin kohdistuva väkivalta on vakava ongelma, mutta sen kanssa voi elää – paitsi jos on väkivaltaa kokeva nainen.
Annika Hinkkanen
Vaikuttamisen asiantuntija, naisiin kohdistuvan väkivallan asiantuntija
Naisjärjestöjen Keskusliitto
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.