Elämme epävarmoja aikoja. Poliittisten tapahtumien ja vaikkapa sääilmiöiden heikon ennustettavuuden ja informaatiovaikuttamisen maailmassa joskus tuntuu siltä, että tuuliajomme on totaalista eikä ruorista saa kukaan otetta. Ihmiskunnan perikadon uhka vaikuttaa todelliselta, ja on helpompaa nostaa kädet pystyyn – tai sitten ottaa toinen asento.
Epävarmuudessa ei ole mitään uutta. Historiatietoiset henkilöt muistavat joko omasta kokemuksestaan tai koulutunneilta aikakaudet, jossa sodat, sairaudet tai köyhyys ovat kurittaneet kansaa. Samaan aikaan ihmiset ovat jatkaneet arkipäiväänsä, yrittäneet löytää keinoja selvitä ja kestää.
Joskus hallitsijat ovat pyrkineet vakauttamaan alueittensa rauhanomaista kehitystä tekemällä sopimuksia naapurivaltioiden kanssa – ja onnistuneetkin merkittävästi. Näistä hyviä esimerkkejä ovat toisen maailmansodan jälkeiset YK:n ihmisoikeusjulistus ja -sopimukset, joiden henkenä on ”ei ikinä enää” samanlaista julmuutta ja hävitystä. Sopimusarsenaali on täydentynyt lähes 80 vuoden aikana: erilaisten ihmisryhmien haavoittuvuus on tunnistettu ja yhteensä 18 kansainvälistä sopimusta turvaa ihmisoikeuksiksi noin 40 perusoikeutta. Aikamoinen onnistuminen!
Tiedämme, että sopimusten noudattaminen on puutteellista, eri aikakausina poreilevaa aaltoliikettä. Ihmisoikeussopimuksia edeltää hellittämätön työ. Muun muassa naisten oikeuksia korostettiin lähes sadan vuoden ajan Suomessa, ennen kuin Kaikkinainen naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltävä sopimus hyväksyttiin 1979 YK:ssa ja ratifioitiin 1986 Suomessa. Sata vuotta kului, kunnes huomattiin, että yhteiskunnan normien ja asenteiden tulee suojata myös naisia ja että sukupuolella on väliä.
Sittemmin sukupuolten, etnisyyden, iän ja varallisuustason on ymmärretty vahvistavan intersektionaalisesti haavoittuvuutta sekä aiheuttavan epätasa-arvoa. Usein heikoimmassa asemassa ovat edelleen vammaiset ihmiset ja heistäkin vielä naiset.
Kun nyt astun Naisjärjestöjen Keskusliiton toiminnanjohtajan tehtävään, tunnen historian ja sen viitoittaman tulevaisuuden vahvasti. Edeltäjät ja aiemmat sukupolvet ovat puskeneet eteenpäin maailman mellastuksista huolimatta ja osana omaa agendaansa ja onnistuneet luomaan Suomesta ensimmäisiä maita, jotka huomioivat sukupuolten yhteiskunnalliset oikeudet.
Työtä ei ole saatettu loppuun, vaan tulevaisuudessa on olennaista tunnistaa uusia haavoittuvuuksia sekä ottaa ne kansalliseen päätöksentekoon. Tällaisia ovat muun muassa sukupuolittuneet ilmastonmuutoksen vaikutukset tai kun työ ei elätä. Köyhyys, väkivalta, palkkasyrjintä ja asenteet paikasta yhteiskunnassa haastavat edelleen kaikkien Suomessa asuvien naisten hyvinvointia.
Elämme yhtä epävarmoissa asetelmissa kuin esiäitimme ja -sisaremme, mutta meillä on jo esimerkkiä, miten maailmaa muutetaan. Koen, että Naisjärjestöjen Keskusliitolla on jäsentensä kanssa joukkovoimaa ja yhteistä tahtoa toimia päättäväisesti kaikkien naisten ja kaikkien sukupuolten oikeuksien puolesta. Eiköhän kääritä hihat!
Katri Leino-Nzau
Toiminnanjohtaja
Naisjärjestöjen Keskusliitto