YK:n naisten asemaa käsittelevä istunto (Comission on the status of Women eli CSW) New Yorkissa on päättynyt. Juhlavuosi tarjosi historiallisen näköalan siihen, kuinka pitkälle olemme tulleet, mutta samalla se paljasti hyytävän rehellisesti sen takapakin, anti-gender liikkeiden suoranaisen hyökkäyksen, jonka keskellä parhaillaan elämme. Historian havina kohtasi nykyhetken raadollisuuden tavalla, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Demokratia vastatuulessa: USA:n eristäytyminen
Yksi istunnon puhututtavimmista hetkistä oli päätöslauselmaäänestys. Teemana oli naisten ja tyttöjen turvallisuus, ruumiillinen koskemattomuus ja pääsy oikeusjärjestelmän piiriin. Nämä ovat oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien peruspilareita, mutta ne olivat Yhdysvalloille liikaa.
USA jäi äänestyksessä täysin yksin vastustaessaan loppupäätelmiä. Heidän vaatimuksensa siitä, että ”gender”-termi tulisi rajoittaa tarkoittamaan vain miestä ja naista, oli selkeä irtiotto kansainvälisestä konsensuksesta ja moninaisuuden tunnustamisesta. Tällä linjauksella suurvalta asemoitui pois liberaalin demokratian ytimestä, jättäen itsensä kansainvälisen yhteisön ulkokehälle.
Aggressiivinen vastarinta käytävillä
YK:n käytävät ja kahvilat eivät olleet tänä vuonna pelkkiä verkostoitumisen paikkoja. Abortinvastainen liike, osin USA:n masinoimana, oli läsnä voimakkaammin kuin koskaan. Fundamentalistinen ja aggressiivinen toiminta ei kunnioittanut pyyntöjä poistua tai noudattaa sääntöjä.
Sotatilanteissa seksuaalista väkivaltaa kokeneita naisia syyllistettiin, ja aborttia huudettiin murhaksi, jota ei saisi sallia missään olosuhteissa. Jopa perhe- ja lähisuhdeväkivalta haluttiin siirtää takaisin ”perheen sisäiseksi asiaksi”. Erityisen pysäyttävää oli nähdä, kuinka suuri osa näistä äänekkäistä aktivisteista oli nuoria naisia. Pääasiallisena maalitauluna tuntuivat olevan Pohjoismaat ja muut jäljellä olevat liberaalit demokratiat. Vaikutti siltä, että suurin uhka järjestelmälle on tyttö, jolla on kirja kädessään.
Afganistanin hätähuuto: ”Älkää antako tämän tapahtua teille”
Virallisissa maapuheissa kuultiin usein siloteltuja menestystarinoita, mutta todellisuus löytyi sivutapahtumista. Sydäntä raastavin hetki oli afganistanilaisten naisten epätoivo. He kokevat maailman unohtaneen heidät sen jälkeen, kun heiltä on viety aivan kaikki oikeudet.
”Jos se voi tapahtua meille, se voi tapahtua myös teille. Älkää antako sen tapahtua teille, tehkää kaikkenne, ettei se tapahdu teille, taistelkaa oikeuksienne puolesta!”
Tämä viesti on vakava muistutus meille kaikille. Myös Malala Yousafzain avauspuheessaan ilmaisema pettymys – ”Luulin, että YK:ssa puhumisella olisi merkitystä” – toi kylmät väreet ja pakotti kysymään: kuunteleeko maailma todella?
Valoa kohti: Onko seuraava pääsihteeri nainen?
Kaikesta vastustuksesta huolimatta ilmassa oli toivoa. Se, että USA jäi äänestyksessä yksin, osoitti, että maailman enemmistö ei ole valmis luopumaan tasa-arvosta. Katseet kääntyivät myös syksyyn, jolloin YK valitsee uuden pääsihteerin. Kysymys kuului jokaisessa pöydässä: olisiko vihdoin aika, että YK:ta johtaisi nainen?
Suomen pysyvä edustaja, suurlähettiläs Elina Kalkku muistutti tärkeästä perspektiivistä: jos mitään ei olisi 70 vuodessa muuttunut, hän ei olisi siellä edustamassa maatamme, eikä koko CSW-istuntoa olisi olemassa.
300 vuotta on liian pitkä aika
Olemme tilanteessa, jossa tasa-arvo ei edisty lineaarisesti. Elämme taantuman aikaa, jossa monilla tyttärillä on nyt vähemmän oikeuksia kuin heidän isoäideillään oli. Nykyisellä vauhdilla tasa-arvon saavuttamiseen kuluu yli 300 vuotta. Se on kestämätön ennuste.
Jokaisen sukupolven on käytävä sama taistelu oikeuksistaan ja olemassaolostaan. Me emme voi tuudittautua siihen, että saavutetut edut pysyvät. Tasa-arvoa on puolustettava joka päivä, jokaisessa neuvottelupöydässä ja jokaisella käytävällä.
Kirjoittaja on TtT, Jutta Hartikainen,
Suomen Akateemisten Naisten Liiton edustaja Naisjärjestöjen Keskusliiton hallituksessa, joka oli järjestämässä 20th Internatonal Helvi Sipilä Seminaria ja seurasi CSW70-viikon tapahtumia New Yorkissa Viikolla 11.