Siinä vasta esimerkki sukupuolittuneen väkivallan normalisoinnista ja yleisestä naisvihasta, kun kerran naisten hakkaamisesta heitetään kasuaalisti läppää. Silti, jonkun mainitessa jotain naisiin kohdistuvasta väkivallasta Suomessa sanotaankin, että “Eihän meillä täällä Suomessa.” Suomea pidetäänkin usein tasa-arvon esimerkkimaana ja usein suomalaiset tasa-arvoa ylpeyden aiheena. Eikä siinä, tasa-arvon pitäisikin olla aihe josta olla ylpeä, ja siihen pyrkiminen on täällä monella tasolla edistynyt hyvin. Se ei kuitenkaan pyyhi epäkohtia pois, eikä se saisi muutenkaan olla syy laiminlyödä niitä. Patriarkaatti ja naisviha pitävät yhä yhteiskuntaamme tiukoissa otteissaan ja syvälle ulottuvia juuria on aina vaikea kitkeä.
Kuva Suomesta utopistisena tasa-arvon maana särkyy, kun katsotaan tutkimuksia naisiin kohdistuvasta väkivallasta: Suomi on Euroopan toisesksi väkivaltaisin maa naisille ja noin puolet yli 15-vuotiaista suomalaisnaisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, mahdollisesti myös molempia. Erityisesti lähisuhdeväkivallan osuus on huolestuttava, sillä joka kolmannen kohdalla tekijänä on ollut oma puoliso tai entinen puoliso. Eikä kaikista lähisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista kuitenkaan tule siitä selviytyjä: Toisiksi yleisin henkirikos Suomessa on tappo, jossa uhrina on nainen ja tekijänä oma nykyinen tai entinen kumppani. Vuosien 2010-2019 välillä naisiin kohdistuvista parisuhdetapoista tekijät olivat kaikki miehiä. Puolet tappojen uhreista surmataan omassa kodissaan. Miksi joku kokee, että on hyväksyttävää tappaa tai pahoinpidellä omaa kumppania ja miksi siitä ei puhuta?
Kuvio on selkeä: lähisuhdeväkivalta on sukupuolittunutta ja tekijänä on usein mies. Vaikka aihe on noussut viime vuosina enemmän esille, moni kuitenkin yllättyy saadessaan tietää Suomen nykyisestä tilanteesta ja kokee sen epätodeksi. Pitää ottaa myös huomioon, että kaikkia tapauksia lähisuhdeväkivallasta ei kuitenkaan ilmoiteta usein pelon ja avun saamisen esteiden takia. Selviytyjille aihe myös on usein hyvin kipeä ja henkilökohtainen, eikä heiltä voi odottaa tai vaatia avautumista; lähisuhdeväkivallan vaikutukset eivät luonnollisesti rajoitu vain fyysiseen aspektiin. Sitä paitsi oikeuden vaatiminen ja tiedon jakaminen ei pitäisi olla vain selviytyjien taakkana; niiden pitäisi olla kaikille yhteisiä toimia ja tavoitteita. Jokaisella pitäisi olla oikeus koskemattomuuteen ja turvaan.
Jotenkin tuntuu, että keskeinen asia tässä olisi selviytyjien kuuleminen ja kuunteleminen, heidän auttaminen ja kamppaileminen lähisuhdeväkivaltaa vastaan.
Varsinkin viime vuosina on tullut ilmi, kuinka naisiin kohdistuvien epäkohtien esille tuominen osuu erityisesti miehille herkkään kohtaan. Esimerkiksi #NotAllMen nousee heti esille, kun somessa puhutaan naisten kohtaamista vääryyksistä. “Mutta ei kaikki miehet hakkaa”, joku huutaa. Oho, ihanko totta? Mikä havainto, suorastaan mullistuttavaa, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Jos kaikki miehet hakkaisivat kumppaniaan, niin tätä keskustelua ei todennäköisesti käytäisi ja iso osa naisista olisi kenties kuolleita. Emme ole ehkä vielä niin pulassa tasa-arvoasioiden kanssa.
Asian ydin ei taida olla siinä, että kiistellään siitä hakkaavatko kaikki miehet kumppaniaan tai omien käsien puhtaaksi pesemisessä. Jotenkin tuntuu, että keskeinen asia tässä olisi selviytyjien kuuleminen ja kuunteleminen, heidän auttaminen ja kamppaileminen lähisuhdeväkivaltaa vastaan. Huomion siirtäminen pois ongelmasta itseen ei poista sitä ja vie tilaa siitä kärsiviltä. Syyttävä sormi ei osoita vain yksilöihin, vaan ennemminkin yhteiskunnan patriarkaalisiin rakenteisiin sekä niiden sallimiseen.
Jos kerran sukupuolittunut lähisuhdeväkivalta on edelleen Suomessa ongelma, luulisi, että ainakin valtio suhtautuisi tällaiseen tahraan Suomen julkikuvassa vakavasti. Vai olisiko sekin liian toiveikasta ajattelua? On selvää, että systeemi ja lainsäädäntö ei ole monilta osin suotuisin naisille. Avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994 ja nyt vasta saimme suostumukseen perustuvan raiskauslain, puhumattakaan nykyisten lähisuhde tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyvien lakien toteutumisesta käytännössä. On vielä paljon parannettavaa.
Suomi onkin saanut jo useampaan otteeseen huomautuksia esimerkiksi YK:lta sukupuolittuneen väkivallan yleisyydestä ja vastatoimien sekä vastatoimien rahoituksen riittämättömyydestä. Istanbulin sopimuksen tullessa voimaan (Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, astui voimaan kansainvälisesti 2014) turvakotien rahoitusvastuu siirtyi valtiolle.
Kyseisen sopimuksen kriteerit eivät kuitenkaan näytä toteutuvan täällä: Turvakoteja oli 202 vuonna 2019 suositellun 550 sijaan, ja tilanpuute on ollut täten ongelmana. Jokaisessa Suomen maakunnassa on ainakin yksi turvakoti, mutta se ei ole tarpeeksi, varsinkin jos miettii syrjäisempiä seutuja missä liikenneyhteydet ovat huonot ja etäisyydet pitkät. Erityisesti vähemmistöön kuuluvat naiset kärsivät turvakotiverkostojen puutteesta: Maahanmuuttajataustaisten ja suomea osaamattomien naisten pääsy palveluihin on heikkoa, ja vammaiset naiset tarvitsisivat esteettömiä turvakoteja. Myös romaninaisten ja saamelaisnaisten kohdalla tarvittaisiin parannuksia; lähisuhdeväkivalta on yksi romaniyhteisöjen huolenaiheista, saamelaisten asuinalueella on puute turvakodeista.
Useissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa päädytään sovitteluun uhrin ja syyllisen välillä. Lähisuhdeväkivallan tapauksessa, se voi olla hyvin haitallista, sillä syylliset eivät saa ansaitsemaansa rangaistusta, kun taas uhrin ihmisoikeudet ovat uhattuna. Suomen lain mukaan sovittelun aloitteen lähisuhdeväkivallan suhteen voi tehdä vain poliisi tai syyttäjä. Vain osa heistä on kuitenkin saanut koulutusta sovitteluun ohjaamisesta tai edes sen kriteereistä. Valitettavasti, osaamisen tai ymmärryksen puutteellisuus ei näy ainoastaan sovitteluun ohjauksessa, sillä osa lähisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista on käännytetty pois jo poliisiasemalta. Eivätkä kokemukset ole pelkästään yksittäistapauksia, vaan osa systemaattista ja rakenteellista ongelmaa toistuvuuden ja erityisesti naisiin kohdistumisen takia. Poliisi on kuitenkin merkittävä osa yleisen turvallisuuden kannalta, sen tuki asiassa olisi merkittävä.
Jos joku ilmaisee kokeneensa lähisuhdeväkivaltaa, vähintä mitä voi ulkopuolisena tehdä on uskoa hänen kokemukseen. Sen pitäisi aina toimia lähtökohtana, niin yksilöiden kohdalla, kuin lainsäädännössäkin. Pelkästään uskominen ei kuitenkaan riitä; tarvitsemme enemmän tekoja kuin tyhjiä lupauksia. Tekoja yksilöiden tasolla, ja tekoja ylemmiltä tahoilta. Ei ole liikaa vaadittu, että naiset saisivat turvapaikan tarvittaessa ja luotettavan oikeusjärjestelmän. Vaatikaamme siis, sillä nykyiset toimet ja asenteet eivät vielä takaa niitä.
Hu Xitian
Kirjoittaja on nuori tasa-arvovaikuttaja
Lähteet:
https://yle.fi/uutiset/3-10999213
https://naisjarjestot.fi/wp-content/uploads/2020/11/PEKING_raportti_taitto_V4_DIGI-002.pdf
https://thl.fi/fi/web/vakivalta/vakivallan-muodot/lahisuhdevakivalta
https://stm.fi/lahisuhde-ja-perhevakivalta
https://www.stat.fi/til/rpk/2017/15/rpk_2017_15 _2018-05-31_tie_001_fi.html
Plan Suomi ja Naisjärjestöjen Keskusliitto järjestivät Nuori tasa-arvovaikuttaja -koulutusohjelman toista kertaa syksyllä 2021. Koulutusohjelma tarjosi nuorille ympäri Suomea mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskuntaan, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä suunnitella ja toteuttaa oma tasa-arvoteko.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.