Keskustelu sukupuolittuneista ammattinimikkeistä nousi esille jälleen jokin aika sitten, kun Helsingin kaupunki kertoi muuttavansa kaikki ammattinimikkeensä sukupuolineutraaleiksi. Samankaltaiseen ratkaisuun on päätynyt muutama vuosi aiemmin esimerkiksi Aamulehti osana Naisjärjestöjen Keskusliiton ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvotekohanketta. Aiheen ajankohtaisuudesta kertoo myös eduskunnan tuoreen puhemiehen nimitys, hän kun ei taida olla mies lainkaan.
Suomen kieli saa usein kehuja tasa-arvoisuudesta: meillähän ei ole sukupuolittavia, ihmiseen viittaavia he- ja she-pronomineja. Todellisuudessa esimerkiksi aiemmin mainitsemani sukupuolittuneet ammattinimikkeet ovat osa kielen syvälle juurtunutta sukupuolittuneisuutta sekä valitettavasti myös seksismiä. Tämän lisäksi myös sellaiset sanat, joissa ei suoraan mainita sukupuolta, voivat olla vahvasti sukupuolittuneita. Otetaan esimerkeiksi hoitaja ja sotilas. Vaikka suoria sukupuoliviittauksia ei ole, väitän mielikuvan sotilaista olevan maskuliininen ja hoitajista feminiininen. Kategorioihin luokittelu ei tapahdu pahuuttaan, mutta ihmismielellä on jostain syystä kova tarve luokitella kaikki näkemänsä ja kuulemansa eri sukupuolikategorioihin. Tutkimukset osoittavat, että jopa anonyymisti kirjoitetusta tekstistä pyritään päättelemään kirjoittajan sukupuoli. Todellisuudessahan harva asia on riippuvainen sukupuolesta.
Kategorisoinnissa ei sinällään ole mitään pahaa – vaikka voimme toki kysyä itseltämme onko siinä mitään hyvääkään – kunnes se alkaa vaikuttamaan myös tekoihin ja käytökseen. Tässä piileekin sukupuolittuneen kielen ongelma; kieli on osa kulttuuria, jossa elämme sekä yhteiskuntaa, jossa kasvamme. Pienestä asti opitut puhetavat iskostuvat lasten mieliin jo varhain. Pieni lapsi, joka on juuri ymmärtänyt, että mies ja nainen tarkoittavat mahdollisesti kahta eri näköistä ihmistä ei voi käsittää, että kun puhutaan putkimiehestä, sama sana ei tarkoitakaan enää miesihmistä. Eräs tuttu 5-vuotias lapsi haaveili palomiehen ammatista, koska katsoi Ryhmä Hauta. Kun sanoin lapselle, että totta kai hän voi olla palomies, suuttui hän ja tiuskaisi, että aikoisi olla palonainen, koska ei halunnut muuttua isona mieheksi.
Vaikka tämä lapsi kasvaessaan oppii, että ammattinimikkeen lopussa oleva mies-pääte ei enää kirjaimellisesti tarkoitakaan mies-sukupuolta, on jotakin silti iskostunut takaraivoon jo kasvaessa. Voisikohan Suomen vahvasti segregoituneilla aloilla olla jotain tekemistä sukupuolittuneen kielen kanssa? Meille aikuisille mies-päätteisten ammattinimikkeiden muuttaminen voi tuntua pilkunviilaukselta ja turhalta, mutta asiaa tulisikin katsoa laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa ja niin – ehkä myös lapsen silmin.
Kieli on juuri sellaista kuin kielen puhujat siitä tekevät, ja kieli onkin kautta aikain muuttunut puhujien mukana. Kieli on myös iso osa ihmisten identiteettiä. Suomalaisten tulisi olla erityisen ylpeitä kielemme vahvasta asemasta huolimatta siitä, ettei sitä puhuta valtakielenä missään valtion rajojen ulkopuolella. On siis täysin ymmärrettävää, että muutokset aiheuttavat vastarintaa – muistatteko vielä kohun alkaa tehdä/alkaa tekemään -verbin muutoksesta joitakin vuosia sitten? Ei ole myöskään häpeä tuntea uudenlaisia ilmaisuja aluksi oudoiksi.
Mutta uskokaa tai älkää, nyt kun termi esihenkilö on normalisoitunut omassa käytössäni, kuulostaa esimiehestä puhuminen aivan yhtä oudolta kuin esihenkilöstä puhuminen aiemmin. Suosittelen siis kaikkia testaamaan oman kielenkäyttönsä rajoja – ei ole mitään yhtä helppoa tapaa vaikuttaa kuin puhuminen!
Salla Kajanmaa
Kirjoittaja on Naisjärjestöjen Keskusliiton hallinnon assistentti, joka viimeistelee pro gradu -työtään HS:n ja Ylen kolumneissa käytävästä tasa-arvokeskustelusta.