Miten on mahdollista, että 87 % tytöistä on kokenut tai todistanut verkkohäirintää tai -väkivaltaa, mutta digitaalinen väkivalta ei aiheuta kriisiä Suomessa (Attila 2021, 93)? Tämä kysymys on olennainen teknologian hallitsemassa maailmassa, jossa sukupuoleen perustuva väkivalta muuttuu yhä monimuotisemmaksi.
Teknologia on muuttanut arkeamme perusteellisesti. Samalla se on luonut uusia väkivallan ja häirinnän muotoja. Digitaalinen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti tyttöihin, naisiin ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, on yksi nopeimmin kasvavista väkivallan muodoista. Tilastot ovat hälyttäviä: joka neljänneltä yhdeksäsluokkalaiselta tytöltä on pyydetty somessa seksiä ja lähes 40 % tytöistä on kokenut seksuaalista häirintää somessa (Nytkis 2024).
”Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä todennäköisemmin hän on sekä havainnut verkkohäirintää että joutunut sen uhriksi” (von Bell & Pietiläinen 2024).
Kyse ei ole vain hetkellisestä häirinnästä, vaan sillä voi olla merkittäviä vaikutuksia tyttöjen koulumenestykseen, sosiaalisiin suhteisiin ja käsitykseen turvallisuudesta. Silti digitaalinen väkivalta jää liian usein näkymättömäksi julkisessa keskustelussa.
Digitaalinen väkivalta on monelle niin arkipäiväistä, että siihen on turruttu. Törkyviestit, dickpicit ja vanhemmat miehet etsimässä sugarbabeja ovat nuorten naisten yksityisviesteissä jo niin yleisiä, etteivät ne enää aiheuta reaktioita. Ystäväpiirissäni verkkohäirinnästä ei enää puhuta, koska ”mitä se hyödyttäisi?” Estolistat kasvavat, mutta ilmiön ehkäiseminen jää yksiön vastuulle: järjestelmätason ratkaisut ovat puutteelliset.
”Tampereen yliopiston ja Poliisiammattikoulun tutkimuksen mukaan naisiin kohdistuva väkivalta jää usein tunnistamatta väkivallaksi ja rikokseksi, ja ilmiö on normalisoitunut osaksi arkea” (Peking +30 -kansalaisjärjestöraportti 2024, 21-2).
Digitaalinen väkivalta voi olla häirintää, vainoamista, seksuaalista väkivaltaa tai disinformaatiota. Yhä useammin se ilmenee kehittyneen teknologian avulla, esimerkiksi tekoälyn väärentäminä alastonkuvina. Naton (2021) tutkimus paljasti, että Marinin hallituksen naisministereihin kohdistettiin koordinoitua verkkohäirintää, mikä osoittaa, että sukupuolittunut väkivalta voi olla myös poliittinen väline.
Väkivalta ja sen uhka rajoittavat osallistumista digitaalisille alustoille, hiljentävät, ja tukahduttavat yhteiskunnallista keskustelua. Se ei ole vain yksilön ongelma, vaan yhteiskunnan rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta heijastava ilmiö.
Tilastot eri puolilta maailmaa kertovat ongelman olevan globaali.
Sukupuoli ja muut syrjintäperusteet, kuten etnisyys, vammaisuus, uskonto ja seksuaalisuus, syventävät digiväkivallan kokemuksia. Esimerkiksi vammaiset tytöt, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat tytöt sekä BIPOC-tytöt joutuvat huomattavasti useammin verkkohäirinnän kohteeksi. Pahimmillaan verkkohäirinnän uhreiksi joutuu jo 8-vuotiaana. (Plan 2020).
Digitaalinen väkivalta heijastaa laajempia yhteiskunnallisia asenteita ja valtarakenteita. NYTKIS ry:n ja väkivaltaobservatorion tutkimuksen (2024) mukaan joka viides suomalainen mies ajattelee, että naiset voivat ansaita heihin kohdistuvan väkivallan esimerkiksi ulkonäön, pukeutumisen tai käytöksen takia. Siis joka viides suomalainen mies myöntää ajattelevansa näin. Vaikka 90 % miehistä on sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta on aina väärin, nämä ristiriitaiset asenteet ylläpitävät väkivallan kulttuuria. Patriarkaaliset arvot, kapea kuva maskuliinisuudesta ja median vaikutus ovat osasyitä ristiriitaisten asenteiden jatkuvaan olemassaoloon.
Hiljainen hyväksyntä ylläpitää sukupuolittuneen väkivallan kulttuuria, jossa uhrit jäävät yksin ja hiljenevät samalla, kun väkivallantekijät jatkavat toimintaansa.
On hämmentävää, että näin laajamittainen ongelma ei herätä suurempaa yhteiskunnallista huomiota. NYTKIS ry:n ja väkivaltaobservatorion tutkimustulosten julkaisu toi naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien suomalaisten huulille. Tuloksia ei kuitenkaan sulatettu nielemättä, vaan tutkimusta kritisoitiin ja kyseenalaistettiin, lähes samoilla argumenteilla kuin muutama vuosikymmen taaksepäin ensimmäisiä väkivaltatilastoja tutkittaessa. Tämä tekee hyvin näkyväksi sukupuoleen perustuvan väkivallan estämisen haasteet ja asenteet.
Ristiriitaisten asenteiden lisäksi digitaalinen väkivalta voi olla hyvin näkymätöntä tapahtuessaan yksityisviesteissä ja suljetuilla alustoilla, mikä vaikeuttaa sen havaitsemista ja tunnistamista. Kuten muissakin väkivallan muodoissa, myös digiväkivallan uhreja syyllistetään ja heidän kokemuksiaan vähätellään.
Isoin syy digitaalisen väkivallan rehottamiselle on kuitenkin rakenteellinen välinpitämättömyys.
Lainsäädäntö, koulutus ja digitaalisten alustojen vastuu ovat jäljessä nopeasti kehittyvän teknologian mahdollistamista häirinnän ja väkivallan muodoista. Jos emme reagoi nyt, millaiseen digitaaliseen tulevaisuuteen kasvatamme seuraavat sukupolvet?
Digitaalinen väkivalta on osa laajempaa naisiin kohdistuvan väkivallan kulttuuria, joka syventää globaalia epäoikeudenmukaisuutta sukupuolten välillä. Jokaisella on oikeus osallistua digitaalisille alustoille ilman pelkoa häirinnästä tai väkivallasta.
Katri Jalonen
Kirjoittaja on Naisjärjestöjen Keskusliiton korkeakouluharjoittelija ja Generation Equality-nuori.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.