Kesä on hyvää aikaa käsitellä pukeutumiseen ja vaatteisiin liittyviä kysymyksiä feministisestä näkökulmasta. Ei ole kesää ilman, että keskustellaan bikinien käytöstä rannalla tai paidattomana kaduilla kulkevista miehistä. Kesä paljastaa muutakin kuin talvenkalpean ihon: se tuo esiin yhteiskuntamme tiukat rajat sille, paljonko kehoa saa ja paljonko pitää peittää.
Pukeutumistamme ohjaavat kulttuuriset ohjeet, liittyivät ne sitten uskonnollisiin taustoihin, muodinmukaisuuteen tai statuksen luomiseen. Suomessakin mm. uskonnolliset yhteisöt määrittelevät jäsentensä ulkonäköä esimerkiksi meikin käyttämisen tai vartalon peittämisen kautta. Työyhteisöillä on omat norminsa, samoin perheillä. Ulkonäköämme ohjailevat myös konservatiiviset ihanteet. Tapakouluttajat kertovat lehdissä, etteivät varpaat saa näkyä toimistolla, ja iltapäivälehdet ihmettelevät – toki kuvien kera – mikrobikineihin pukeutuneita kesäjutuissaan. Myös liian peitetty keho on epäilyttävä, jos se kuuluu toisen uskonnon edustajalle.
Feministisestä näkökulmasta pukeutumisohjeet ovat tapa kontrolloida naiskehoja. On se ja sama puhutaanko pään peittävistä huiveista, polven yli ulottuvista hameista tai vakojen peittämisestä, kyseessä on yhtä lailla sen kontrollointi, millainen nainen on ulkoisesti oikeanlainen. Naisten pukeutumista arvioidaan jatkuvasti: olet mauton, jos näytät ihoa, mutta mummomainen, jos peität itsesi. Olet pelottava, jos näytät liian maskuliiniselta, mutta kevytkenkäinen, jos pukeudut paljastavasti. Käytännössä mikään ei kelpaa – ja juuri se on kontrollin ydin. Kyse ei ole siitä, että olisi olemassa jokin oikea tapa pukeutua, vaan siitä, että nainen pysyy jatkuvasti epävarmana muiden katseen alla.
Pukeutumisen kontrolliin liittyy myös kaksinaismoralismi siitä, kuka saa pukeutua mitenkin. Tämä näkyy esimerkiksi uskontoon tai etnisyyteen liitetyissä oletuksissa: burkini pistää silmään musliminaisella, mutta ei paparazzeihin kyllästyneellä julkkiksella. Pukeutumisen soveliaisuuteen vaikuttaa myös vartalon koko ja muoto. Kehon, joka ei pursua yli normeista, saa verhota narubikineihin tai mikroshortseihin.
Tyyli- ja pukeutumispoliiseina toimivat kaikki sukupuolet. Olemme sisäistäneet ajatuksen siitä, että naisten pukeutumiselle on rajat, jotka voi osoittaa kommenteilla tai tuijotuksella. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että pukeutumisen tulkitaan oikeuttavan ahdisteluun, ehdotteluun tai toisen kehoon kajoamiseen lupaa pyytämättä. Rajojen rikkominen voi hämmentää ja haavoittaa etenkin pukeutumiskokeiluja tekevää nuorta, joka ei välttämättä edes ajattele pukeutuvansa provosoivasti, vaan tyylikkäästi, muodikkaasti tai imartelevasti. (Ja vaikka nuoren tyyli olisikin repäisevä tarkoituksella, se ei silti ole kutsu ahdisteluun.)
Yksi patriarkaatin tehokkaimmista keinoista pitää valta-asemansa on ollut hallita sitä, miltä naiset näyttävät, miten he käyttäytyvät ja ennen kaikkea mitä he pukevat päälleen. Voimme aloittaa patriarkaatin vallan purkamisen arkisista valinnoista: siitä, että uskallamme sanoa nuorille tytöille, että heidän vaatteensa eivät alenna heidän arvoaan tai vähennä heidän koskemattomuuttaan. Siitä, että emme arvostele muiden naisten tyyliä, vaan annamme heidän olla rauhassa. Ja ennen kaikkea siitä, että muistutamme itseämme ja toisiamme siitä, että jokaisella on oikeus omaan kehoonsa ja sen ilmaisemiseen. Sallivuus ulkonäön suhteen lisää myös omaa hyvinvointiamme. Mitä enemmän ympäristössämme on tilaa erilaisille tyyleille, sitä vähemmän meidän tarvitsee jännittää, sovimmeko normiin.
Naisten pukeutumisen kontrolloinnin vastustaminen on siis patriarkaatin vastustamista suoraan ja näkyvästi. Kun nainen valitsee vapaasti, miten pukeutuu, hän ottaa takaisin osan itselleen kuuluvaa valtaa. Ja juuri se tekee vapaasta pukeutumisesta niin vaarallista patriarkaatille – ja niin tärkeää meille.
Maria Tolvanen
Kirjoittaja on Naisjärjestöjen Keskusliiton assistentti, tekstiilisuunnittelija ja feministi
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.