Uutiset Ottawan sopimuksesta irtaantumisesta, rajaturvallisuuslain käyttöönotosta ja jatkamisesta sekä ns. eheytyshoidot kieltävän kansalaisaloitteen edistämättä jättämisestä herättävät huolta oikeusvaltion tilasta sekä Suomen sitoutumisesta kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään. Kansainväliset sopimukset ja oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen ovat edellytyksiä myös sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumiselle, ja siksi niiden kyseenalaistaminen on aito uhka Suomen tasa-arvokehitykselle. Jos yhteisesti sovituista säännöistä voidaan toistuvasti poiketa, mikä enää suojaa heikommassa asemassa olevia syrjinnältä tai meitä kaikkia päättäjien mahdolliselta mielivallalta?
Suomessa ja maailmalla on viime aikoina kuultu huolestuttavia puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän ja ihmisoikeuksien tarpeellisuus. Kansainvälisiä sopimuksia kritisoidaan vanhentuneina ja jopa kansallisen edun ja turvallisuuden vastaisina. Samalla unohdetaan, että monet näistä sopimuksista on luotu toisen maailmansodan jälkeisenä aikana sen jälkeen, kun on jouduttu todistamaan mitä kaikkea pahaa voi tapahtua, kun tällaisia sopimuksia ei ole.
Kehitys on huolestuttavaa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja ylipäätään demokratian kannalta. Seitsemän vuotta natsien keskitysleirillä viruneen saksalaisen pastorin Martin Niemöllerin 1930-luvulla kirjoittama maailmankuulu runo valottaa, miten yhdenkin ihmisryhmän oikeuksien polkeminen rapauttaa koko yhteiskuntaa ja miksi kaikkien tulisi vastustaa tällaista kehitystä silloinkin, kun se ei kosketa suoraan itseä:
”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään koska en ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, enkä puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä. Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään koska en ollut juutalainen. Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä silloin enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani.”
Globaalissa maailmassa Suomi ei ole irrallaan maailmalla jylläävästä oikeuksien vastaisesta liikehdinnästä, vaan meidänkin on syytä suhtautua kriittisesti esimerkiksi yhteiskunnan militarisoitumiseen, joka tarjoaa alustan demokratian heikentämiselle. Vaikka Suomessa kansalaisten luotto yhteiskunnan instituutioihin ja viranomaisten toimintaan on kansainvälisesti vertailtuna korkeaa, ei tätä tule pitää itsestäänselvyytenä. Vahvojen instituutioiden ylläpitäminen vaatii jatkuvasti aktiivisia toimia ja sen varmistamista, että kriittisetkin äänet pääsevät yhteiskunnassa kuuluviin.
Myös Suomessa on viimeisen vuoden aikana nähty huolestuttavia merkkejä oikeusvaltion ja sääntöpohjaisen järjestelmän murentamisesta. Räikein esimerkki tästä on viime heinäkuussa poikkeuslakina hyväksytty ja hiljattain jatkoa saanut rajaturvallisuuslaki, jolla voidaan keskeyttää turvapaikanhaku Suomen rajalla ja käännyttää tulijoita ilman valitusoikeutta. Naisjärjestöjen Keskusliitto ilmoitti lausunnoissaan vastustavansa lain käyttöönottoa ja jatkamista, sillä niiden katsottiin rikkovan merkittävällä tavalla perus- ja ihmisoikeuksia sekä Suomea sitovia kansainvälisiä sopimuksia. Valtiosääntöoikeudellisesti keskeistä on, että vaikka poikkeuslailla voidaan muodollisesti poiketa perusoikeuksista, ei kansainvälisen oikeuden takaamista ihmisoikeuksista (varsinkaan ehdottomista sellaisista) ole mahdollista poiketa edes poikkeuslakimenettelyllä. Rajaturvallisuuslain käyttöönoton ja jatkamisen myötä eduskunta otti riskin oikeusvaltioperiaatteen rikkomisen normalisoimisesta ja siitä, että tulevaisuudessa yhteisesti sovituista säännöistä poiketaan aiempaa matalammalla kynnyksellä. Mikäli näin tapahtuu, herää kysymys siitä, kenen oikeuksista silloin ollaan valmiit luopumaan.
Toinen huolta herättävä esimerkki liittyy ns. eheytyshoidot kieltävän lakiuudistuksen toimeenpanoon. Eduskunta hyväksyi maaliskuussa Rikkomaton-kansalaisaloitteen, jossa esitettiin lainsäädäntötoimiin ryhtymistä eheyttämistoiminnan kieltämiseksi Suomessa. Oikeusministeri ilmoitti kuitenkin pian eduskuntakäsittelyn jälkeen, ettei lainvalmistelua aloiteta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun asiasta vastaava ministeri kieltäytyi edistämästä kansalaisaloitetta, joka oli saanut tarvittavan määrän allekirjoituksia, ja jonka eduskunta oli hyväksynyt. Tapaus oli valtava kolaus paitsi kansalaisaloiteinstituution legitimiteetille, myös koko länsimaisen demokratian kulmakivenä toimivaa vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan eduskunta käyttää lainsäädäntövaltaa ja hallitus toimeenpanee eduskunnan päätökset. Tapaus osoittaa surullisella tavalla, miten yhteiskunnan instituutioiden rapauttaminen heikentää vääjämättä myös tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Tällä kertaa kärsijöiksi joutuivat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, mutta myös laajemmin kaikki kansalaiset, jotka haluavat käyttää heille perustuslaissa turvattua oikeutta edistää asioita kansalaisaloitteen kautta.
Viimeisin huolestuttava esimerkki sääntöpohjaisen järjestelmän rapauttamisesta liittyy Suomen aikomukseen irtaantua jalkaväkimiinojen käytön kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Sopimuksen tavoitteena on suojella jalkaväkimiinojen aiheuttamalta humanitaariselta kärsimykseltä, joka näkyy paitsi siviiliuhrien määrän kasvuna, myös pidempiaikaisina vaikutuksina siviileihin, infrastruktuuriin, ympäristöön ja jälleenrakennukseen. Jalkaväkimiinat eivät tee eroa siviilin tai sotilaan välillä vaan räjähtävät riippumatta siitä kuka niiden päälle astuu. Tämän takia niiden käyttö on ristiriidassa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kanssa, jonka mukaan sotatoimia saa kohdistaa vain sotilaskohteisiin ja taistelijoihin, ei siviileihin tai siviilikohteisiin. Myös umpimähkäisen aseellisen toiminnan kielto kieltää käyttämästä sellaisia aseita tai sodankäyntimenetelmiä, joiden vaikutuksia ei kyetä riittävästi rajaamaan vain sallittuihin kohteisiin ja jotka vaikuttavat siten sekä sotilaskohteisiin että siviilihenkilöihin ja siviilikohteisiin erottelematta näitä toisistaan.
Lisäksi jalkaväkimiinojen käytöstä koituvat haitat heikentävät useiden Suomea velvoittavien perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Näihin kuuluvat esimerkiksi oikeus elämään, liikkumiseen ja elinkeinon vapauteen, terveyteen, koulutukseen ja työhön (A/HRC/RES/58/22). Ottawan sopimuksesta irtaantuminen heikentäisi näin ollen myös Suomen uskottavuutta kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään sitoutuneena maana.
Niin rajaturvallisuuslakia kuin Ottawan sopimuksesta irtaantumista on perusteltu kansallisella edulla asettaen ihmisoikeudet ja turvallisuus vastakkain. Tämä on ongelmallista, sillä kansainväliset sopimukset nimenomaan turvaavat pienempien valtioiden oikeuksia ja yhteiskuntien eheyttä. Ihmisoikeus- ja muut kansainväliset sopimukset suojaavat kaikkia päättäjien mielivallalta, ja Suomen kaltaisen pienen valtion etu on järjestelmä, jossa noudatetaan yhdessä sovittuja sääntöjä, eikä vahvemman oikeutta.
Sitoutuminen oikeusvaltioperiaatteeseen ja sääntöpohjaiseen järjestelmään ovat elinehtoja myös tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumiselle. Ne turvaavat niitä asioita, joista olemme Suomessa tottuneet olemaan ylpeitä. Ihmisoikeussopimuksista ja muista demokraattisten yhteiskuntien tukipilareista halutaan joustaa juuri silloin, kun niitä eniten tarvitaan. Siksi on uskallettava vaatia niiden noudattamista silloinkin, kun se kohtaa vastustusta.
Oona Foster
Kirjoittaja on Naisjärjestöjen Keskusliiton vaikuttamisen asiantuntija ja intohimoinen oikeusvaltion puolestapuhuja.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.