Jumalten laakso. Sillä nimellä Aishan kotikaupunkia Bamiyania on kutsuttu vuosisatojen ajan. Laaksoa vartioineet 1500 vuotta vanhat ainutlaatuiset Buddha-patsaat nousivat maailman tietoisuuteen 2001, kun kansainvälisen yhteisön epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta Taliban räjäytti jättimäiset patsaat kivimurskaksi – vain joitain kuukausia ennen kuin kansainvälinen yhteisö karkotti Talibanin kaupungista.
Hazara-tyttö Aisha kasvoi jumalten laaksossa jylhien vuorien keskellä. Talibanin ensimmäinen tuleminen 1996 ajoi hänet perheensä kanssa pakoon Pakistaniin. Naapurimaassa Aisha pääsi aloittamaan koulun, ja kotiin perhe palasi vasta kun Taliban oli karkotettu.
Aishalla oli selkeä näkemys siitä, mitä hän elämältään tahtoi. Kuten hazarat yleensäkin, myös Aishan perhe piti tytön koulutusta yhtä tärkeänä kuin poikien koulutusta, mutta Aishan valinta herätti vastarintaa. Aisha tahtoi toimittajaksi.
”Perheeni ei sitä hyväksynyt. Yritin taivutella heitä, mutta turhaan. Niinpä päädyin opiskelemaan kemiaa ja luonnontieteitä Kabulin yliopistossa”, Aisha kertoo.
Into ja kiinnostus journalismia kohtaan ei kuitenkaan laantunut. Kun Aisha palasi Bamyianiin opintojen päätyttyä, hän alkoi avustaa paikallista radiokanavaa. ”Minulla ei ollut mitään toimittajakoulutusta. Olin tosin käynyt yliopistolla kuuntelemassa joitain journalistiikan laitoksen luentoja, mutta siinä kaikki.”
Niinpä kun Aisha kuuli, että suomalaiset naistoimittajat olivat aikeissa järjestää ammatillista koulutusta naistoimittajille Bamiyanissa, hän ilmoittautui välittömästi kurssille.
”Pääsin lopulta mukaan kahdelle kurssille, ja ne olivat minulle valtavan hyödyllisiä, sillä itseluottamukseni toimittajana oli tosi heikko”, Aisha sanoo.
”Aivan erityisen tärkeää minulle oli oppia tuntemaan muita afganistanilaisia naistoimittajia, joilla oli samanlaisia kokemuksia ja tunteita kuin minulla. Se oli valtavan rohkaisevaa.”
Suomalaishanke Learning Together keskittyi käytännön toimittajantyöhön. Aisha kertoo oppineensa tekemään parempia haastatteluja, editoimaan tekstejään ja käyttämään taitavammin hyväksi sosiaalista media toimittajan työssään.
”Suomesta tulleet kouluttajanaiset keskustelivat meidän kanssamme, he antoivat meidän kertoa, minkälaista tukea tarvitsemme. Minulle syntyi vahva tunne siitä, että he ymmärsivät meitä.”
Elämä oli kaikin puolin hyvää. Uutisissa kyllä kerrottiin Talibanin ja kansainvälisten joukkojen taisteluista, mutta niitä käytiin jossain toisaalla. Aisha jatkoi moninaisia töitään, meni naimisiin ja alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Kunhan lapsi kasvaisi, Aisha keskittyisi uudelle alueelle: henkilöstöhallintoon ja rekrytointiin.
Mutta sitten tuli elokuu 2021 – ja Taliban palasi jumalten laaksoon.
”Kun Taliban lähestyi, pakenimme perheen kanssa välittömästi vuorille, minulla pieni vauvani sylissä”, Aisha kertoo. ”Haalimme mukaamme vain niin paljon ruokaa kuin jaksoimme kantaa.”
Kuukauden ajan Aisha ja hänen perheensä piileskelivät karussa vuoristossa. Luolat tarjosivat suojaa, mutta ankarissa oloissa vauva sairastui. Heidän oli pakko palata kaupunkiin.
”Näky oli musertava. Taliban oli ryövännyt kodeista kaiken. He olivat murtautuneet meidänkin kotiimme, vieneet minun kaappini, sänkyni, kaikki kauniit huonekaluni. Talomme oli tyhjä”, Aisha kuvailee.
Sama kohtalo oli kaikilla naapureilla. Taliban oli vienyt tietokoneet, autot, toimistotavarat, jääkaapit. ”He ovat yksi rosvojoukko.”
Kun Aisha kertoo kokemuksistaan, on Taliban pitänyt valtaa maassa jo runsaan vuoden. Elämä Bamiyanissa on käynyt ankaraksi ja ilottomaksi. Koulut ja yliopistot on suljettu tytöiltä, Aisha ja hänen perheensä muut naiset ovat jääneet työttömiksi. Rahan puute koettelee jokaista perhettä, sillä töitä eivät löydä miehetkään.
Pahinta on kuitenkin mielivalta, sanoo Aisha. ”Koko ajan saamme kuulla, että joku on kadonnut, joku tapettu tai hakattu. Mutta ihmiset eivät uskalla puhua asioista. Media on kokonaan Talibanin käsissä, se ei kerro enää mitään todellisuudesta.”
Aisha kertoo, että kesällä 2022 kymmenen nuorta naisopiskelijaa protestoi Talibanin toimia vastaan. Vain muutama päivä myöhemmin heidät kaikki vietiin opiskelija-asuntoloista. ”Ensin kaikki kyselivät kadonneiden tyttöjen perään sosiaalisessa mediassa. Heidän vanhempansakaan eivät tienneet, minne tytöt oli viety. Sitten laskeutui hiljaisuus. Epäilen, että Taliban on käynyt uhkailemassa perheitä pysymään vaiti.”
Naistoimittajat ja -aktivistit ovat raportoineet tyttöjen katoamisesta sekä YK:lle että UN Womenille Kabulissa. ”He tietävät asiasta, mutta sanovat, etteivät voi tehdä mitään, sillä mitkään oikeusperiaatteet eivät enää päde maassa. He lupasivat viedä asian kuitenkin Geneveen.”
Genevessä sijaitsee YK:n ihmisoikeusneuvosto, jonka jäsen myös Suomi on.
Aishalla on vahva viesti myös Suomen johdolle. ”Älkää missään nimessä tunnustako Talibania vaan jatkakaa sen painostamista. Emme halua, että tämä mielivalta vain jatkuu.”
”Ja tukekaa Afganistanin naisia kaikin eri keinoin, niin että me voimme jonain päivänä nousta uudelleen omille jaloillemme. Sillä myös me ansaitsemme nukkua yömme rauhassa niin, ettei tarvitse koko ajan pelätä, että joku tulee ja vie sinut.”
(Aishan nimi on muutettu tämän turvallisuuden takaamiseksi)
Kirjoittaja Katri Merikallio
Naisjärjestöjen Keskusliiton Afganistanin naisten ääni -selvitystyö tuo ensimmäistä kertaa esille Afganistanin naistenoikeusaktivistien kokemuksia Suomen kriisinhallinnasta viimeisten 20 vuoden ajalta. Suomi tuki muun muassa naistoimittajien koulutusta. Katsaus julkaistaan 25.1.