Koulupolkuni alussa ala-asteella minulle muotoutui työllistymistulevaisuuttani koskeva ajatus, joka on tiedostaen ja tiedostamatta ohjannut opinto- ja työllisyyspolkuani. En tiedä, mistä kyseisen mantran päähäni sain: sitä ei kukaan minulle ääneen sanonut, ei perhe, ei koulu, eivät opinto-ohjaajat. Ajatus kasvoi oman vammaisuuteni käsittelyssä, oman tyttöyteni ja naiseuteni käsittelyssä, yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan ja sen tarjoamiin viesteihin. Ajatukseni kuuluu näin:
”Kun Jaana, sä et voi mennä raksalle töihin.”
Ajatuksessani ”raksa” edustaa työpaikkaa ja -ympäristöä, jossa tehdään fyysistä työtä, johon tarvitaan paljon lihasvoimia. Tämän ajatuksen takia olen tullut tulokseen, että minun pitää pärjätä hyvin lukuaineissa, jotta voin kouluttautua korkealle ja päästä töihin sellaisiin paikkoihin, joissa minun ei tarvitse käyttää työssäni fyysistä voimaa. Mutta kuka olisi kertonut vammaiselle tytölle, että raksalla työskentelee ihmisiä todella monenlaisissa tehtävissä? Kuka olisi kertonut, että työelämästä voi – ja pitää! – unelmoida sen kautta, mikä itseä kiinnostaa? Ei tarvitse ajatella ensisijaisesti asioita, joihin ei pysty, ja suunnata siitä päinvastaiseen suuntaan.
Vammaisen naisen euro on mysteeri
Vammaiset naiset kohtaavat työelämässä ja opinnoissa moniperusteista syrjintää, joka vaikuttaa vammaisten naisten asemaan työmarkkinoilla. Vammaisten naisten ei pidä pelkästään murtaa naisten kohtaamat lasikatot, vaan tasoittaa myös eteen nousevat portaat ja muu vammaisten kohtaama työsyrjintä. Tilanteen ratkaisemista ei edesauta se, että vammaisten naisten tilanteesta työmarkkinoilla ei tiedetä tarpeeksi: naisen euro on pienempi miehen euroon verrattuna, mutta vammaisen naisen euron suuruus on mysteeri. Se on selvitettävä. Työmarkkinoilla on huutava tarve työntekijöistä, kun taas 80 % vammaisista ihmisistä on työelämän ulkopuolella: tämä epäsuhta ei palvele ketään. Selvittämällä vammaisten naisen osuus työelämässä saamme tärkeää tietoa, jonka avulla purkaa kynnyksiä työelämään pääsylle.
Ja mikä tärkeintä: vähentämällä työelämässä tapahtuvaa vammaisten naisten syrjintää, voivat vammaiset tytöt ja nuoret naiset unelmoida vapaasti ja tavoitella suuria. Onneksi löytyy upeita vammaisia nuoria naisia, joilla on isoja tavoitteita omille urilleen. Pyysin kolmea vammaista nuorta naista kertomaan urahaaveistaan ja ajatuksistaan tulevaa työelämää varten:
Julianna Brandt-Smal
Olen 29-vuotias opiskelija, työntekijä ja innostuja! Minulla on synnynnäinen lievä CP-vamma, sekä luki- ja hahmotushäiriö. Olen opiskellut monenlaista ja käynyt lukion, amiksen, yliopistoa ja nyt olen ammattikorkeassa. Humakissa opiskelen tällä hetkellä työyhteisön kehittäjäksi, eli työelämä kiinnostaa ja innostaa isosti! Työurallani olen tehnyt nuorityön, järjestötyön, yhdenvertaisuustyön kentillä. Olen kohdannut työelämässä, jossa olen ollut ainoa vammainen vammattomien joukossa, sitä, että saavutettavuuteen ei olla osattu kiinnittää huomiota. Tämä palautuu omien etuoikeuksien tunnistamiseen ja tietoon. Usein saatetaan hämmentyä siitä, että olen vammainen ”vaikka en näytä siltä” ja kerran työhaastattelussa kehuttiin rohkeuttani hakea työtä vammastani huolimatta. Unelmatyöelämässä yhdenvertaisuus olisi läpileikkaavaa ja ihmiset valmiimpia kokeilemaan uusia toimintatapoja mm. saavutettavuuden nimissä. Tärkeää on, että murramme totuttua johtajuuskuvaa ja tarkastelemme avoimesti etuoikeuksiamme. Itse haaveilen työelämässä erityisesti johtajuudesta ja työnantajamielikuvaan läheisesti liittyvästä kehittämistyöstä.
Selinä Nera
Olen 22-vuotias hallintotieteiden opiskelija ja toimin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtajana. Olen törmännyt syrjintään erityisesti opinnoissa, käytetyt tilat ovat esteellisiä erityisesti luentojen ulkopuolisessa toiminnassa. Koulumaailmassa kohtuullisten mukautusten saaminen oli usein kovan väännön takana. Työelämässä pitäisi tunnistaa työntekijöiden moninaisuus ja tarjota joustavampia työskentelymahdollisuuksia. Työpaikoille tarvitaan lisää tietoa ja osaamista niin, että töitä voi hakea turvallisesti ja luottaa siihen, että tulee kohdelluksi yhdenvertaisesti. Toivon työelämän olevan palkitsevaa ja toimivan niin, ettei työhön uuvu. Tavoittelen itse oman alan hommia, mahdollisesti viranhaltijana toimimista tai lainvalmisteluun liittyvää työtä. Minulle tärkeää on, että työlläni voin osallistua ihmisoikeuksien edistämiseen, tasa-arvon toteutumiseen ja maailman muuttamiseen.
Vilma Tuominen
Olen kohta 16-vuotias yhdeksäsluokkalainen Turusta ja tällä hetkellä elämässä suurin asia on edessä: lukioon siirtyminen syksyllä. Kuulun nuorisovaltuustoon ja vapaa-ajalla tykkään lukea ja piirtää. Olen törmännyt koulussa ennakkoluuloihin siitä, että koska olen vammainen, en voisi pärjätä koulussa hyvin. Olen kuitenkin murtanut noita ennakkoluuloja ja lukuaineitteni keskiarvo on 10. Toivon, että työelämässä tulevaisuudessa ammattitaitooni luotetaan yhtä paljon, kuin vammattomien kollegoidenkin. Haluan, että minut kohdataan ihmisenä ja uskotaan, että kun olen jonkun työn saanut, niin sen kyllä hallitsen. Tällä hetkellä minua kiinnostaa tiede: lääketiede, luonnontieteet, historia, eläimet, avaruus, aivan kaikki. Tällä hetkellä tähtään lääketieteen tutkijaksi. Haluan opiskella, tehdä työtä ja tutkimusta ulkomailla. Tärkeää on, että työni auttaisi muita ihmisiä ja olisi merkityksellistä.
Työelämä vaatii muutosta, jotta jokaisella olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua työelämään ja saada koko potentiaalinsa käyttöön. Vammaisten naisten työllistymisen edestä on purettava esteitä, jotta tämä toteutuisi. Työyhteisöiden esteettömyyttä ja saavutettavuutta pitää kehittää, jotta kaikilla osaajilla on yhtäläiset mahdollisuudet osallistua työelämään. Työnantajat voivat saada tukea saavutettavuuden parantamiseen esimerkiksi työolosuhteiden järjestelytuen avulla, jonka maksimimäärää pitää korottaa. Korottamalla tuen maksimimäärää mahdollistettaisiin saavutettavuuden kokonaisvaltaisempi edistäminen.
Työelämässä vammaisten naisten tarvitsemia tukipalveluita pitää olla saatavilla nykyistä paremmin. 15.3. YLEllä, Monika Hämälä kertoo, että joutui luopumaan työstään sen takia, ettei hänelle kuuluvat tulkkauspalvelut toimineet työn vaatimalla tavalla. Näin ei saisi koskaan tapahtua, vaan vammaisten naisten kuuluu saada työhönsä tarvittavat tukipalvelut. Tukipalveluiden pitää tulevaisuudessa myös tarjota parempia mahdollisuuksia työllistymiselle esimerkiksi lineaarisen mallin käyttöönoton avulla, jonka turvin työkyvyttömyyseläkkeeltä voi turvallisemmin siirtyä työelämään tarvitsematta pelätä nopeaa turvaverkosta putoamista.
Ei ole tiettyä uravalintaa tai -polkua, joka vammaisena naisena kuuluisi ottaa. Vammaisilla tytöillä ja naisilla on oikeus haaveilla omannäköisestään työelämästä ja suurista saavutuksista. Työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa ei ole varaa sammuttaa vammaisten naisten unelmia ja jättää käyttämättä potentiaalimme. Pidetään unelmat elossa.
Jaana Tiiri
Kirjoittaja on Rusetti ry:n järjestöasiantuntija sekä vammaisten naisten oikeuksien vahva puolestapuhuja.
Blogeissa esitetyt näkökulmat ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa tai edusta Naisjärjestöjen Keskusliiton kantaa.
Blogi on osa Naisjärjestöjen Keskusliiton 100 Naista Eduskuntaan -eduskuntavaalikampanjaa, johon voi tutustua täältä.