23-vuotiaan Minan tummat silmät hymyilevät kännykän näytöllä. Hän asettelee keltaista päähuiviaan paikoilleen ja laittaa mikrofonia kovemmalle. Hymyyn hänellä on kuitenkin vain vähän aihetta.
Vielä puolitoista vuotta sitten Mina katseli maailmaa toiveikkaana ja täynnä itseluottamusta. Hän opiskeli Kabulin yliopistossa ja koulutti opintojen ohessa nuoria afgaanityttöjä ja -poikia toimimaan eräänlaisina rauhanlähettiläinä omissa yhteisöissään. Hanke oli Suomen rahoittama ja tuotti joukon nuoria, jotka osasivat puhumalla ja neuvottelemalla ratkoa ristiriitoja omissa yhteisöissään. Heitä tarvittiin maahan kipeästi lisää.
Naurua, meditaatiota, leikkejä ja keskusteluja. Niistä Mina nautti kaikkein eniten. Kun häneltä kysyttiin, mikä hän haluaa olla isona, Mina vastasi empimättä, että maamme ensimmäinen naispresidentti. ”Sen jälkeen kurssilaiset nimittivätkin minua rouva presidentiksi.”
”Minä tapasin jopa teidän ulkoministerinne Pekka Haaviston, kun hän kävi Kabulissa 2020. Hän vaikutti ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä ihmiseltä.”
Ilo päättyi kuin seinään, kun Taliban marssi Kabuliin elokuussa 2021. Mina järkyttyi kuullessaan, että koulujen ovet oli suljettu kaikilta hänen ryhmäänsä kuuluneilta tytöiltä. Pojat pääsivät yhä kouluun, mutta tytöiltä se oli yhtäkkiä kielletty, ilman perusteita.
”Sitten Taliban alkoi sanella, miten meidän tyttöjen piti pukeutua. Päästäkseni takaisin yliopiston portista sisään minun piti kiskoa ylleni musta kaiken peittävä niqab, josta vain silmät näkyivät. Se oli läkähdyttävän kuuma ja epämukava. Edes luentojen ajaksi me emme saaneet paljastaa kasvojamme, koska osa opettajista oli miehiä. Se oli täysin käsittämätöntä.”
”Koskaan aiemmin en ollut käyttänyt kuin kevyttä huivia hiusten peittona.”
Mina kertoo, että ensin hän masentui. Sitten hän päätti, että ei, periksi ei saa antaa. Hän aikoo pitää itsensä aktiivisena keinolla millä hyvänsä ja keskittyy auttamaan tyttöjä, jotka olivat menettäneet kaiken. Hän käynnisti kabulilaisessa koulutuskeskuksessa Perhonen-nimisen kerhon, joka oli tarkoitettu juuri koulusta ulosheitetyille koulutytöille.
”He olivat psyykkisesti hyvin huonossa kunnossa. Aloitimme meditaatioharjoitukset, keskustelimme heille tärkeistä asioista, etsimme väyliä jatkaa oppimista kaikin eri keinoin. Näin että hiljalleen he alkoivat kerhon myötä nähdä valoa elämässään.”
Taliban salli ryhmän tavata. ”Kunhan pukeuduimme tiukasti määräysten mukaisesti, emme tehneet mitään poliittista eikä ryhmään osallistunut poikia, saimme jatkaa”, Mina kertoo. Mina päätti, että hyvä on, mennään sitten näin, kunhan kerho saa jatkaa.
Yhteiskunnan täydellinen jakaminen miesten ja naisten erillisiin maailmoihin on Talibanin keskeisiä tavoitteita. Naisia koskevat päätökset tekevät kuitenkin miehet.
Mina oli edelleen onnellinen siitä, että saattoi jatkaa yliopisto-opintojaan – vaikka hänen oli yhä vaikeampi nähdä, mitä töitä hän voisi yliopiston jälkeen tehdä. Naisten työnteko oli kielletty miltei kaikilla aloilla. Vain terveysalan ammattilaiset saivat toistaiseksi jatkaa työtään.
Joulukuussa Talibanilta tuli viimeinen niitti: yliopistot suljettiin tytöiltä ja naisilta. Vain muutama päivä myöhemmin kiellettiin naisten työnteko myös kaikissa järjestöissä. Tyttöjen koulutuskeskuksen ovet lukittiin. Perhos-projektilta vietiin siivet.
Yhdellä mielivaltaisella päätöksellä niin Minalta kuin miljoonilta muilta nuorilta naisilta vietiin tulevaisuus. ”Kotimaastani on tullut kuin vankila meille”, Mina sanoo. Naisilta on suljettu liki kaikki ajateltavissa olevat julkiset tilat: koulut, yliopistot, työpaikat, puistot, urheilutilat, kylpylät, huvipuistot. Kotoaan he eivät saa poistu ilman miespuolista saattajaa kuin vain lähikulmille.
Tammikuun loppupuolella Minan toiveikkuus on miltei sammunut. Hänen maansa on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi. ”Jos menen ulos, miesten katseet ovat tuomitsevia: mitä sinä täällä teet. Mene kotiisi, sinulla ei ole mitään syytä olla kadulla, ne viestittävät. En ymmärrä, miten tämä on voinut tapahtua.”
Vielä Minan silmissä herää kuitenkin varovainen toivo – ja kysymys.
”Luuletko että jostain voisin löytää stipendin, jonka turvin voisin opiskella Suomessa loppututkintoni valmiiksi? Maisteriopinnoistani uupuu enää yksi vuosi”, hän sanoo. Mitään muuta porttia kuin maasta lähteminen ei naisille ole jätetty.
Kirjoittaja Katri Merikallio
Naisjärjestöjen Keskusliiton Afganistanin naisten ääni -selvitystyö tuo ensimmäistä kertaa esille Afganistanin naistenoikeusaktivistien kokemuksia Suomen kriisinhallinnasta viimeisten 20 vuoden ajalta. Suomi tuki muun muassa naispoliisien koulutusta. Katsaus julkaistaan 25.1.